Manduca kantorepun käyttökokemuksia

Meidän poika ei ole ollut sellainen rento lötköttelijä, joka viihtyisi yksistään leikkimatollaan tai sitterissään. Aina piti olla sylissä.
Joitakin asioita voi tehdä yksikätisenä, mutta esimerkiksi juuston höylääminen on yllättävän vakeaa yhdellä kädellä.
Aika pian pohdimme, että olisiko kantoreppu meidän tarpeisiin järkevä ostos.
Manduca tuntui olevan kehuttu. Baby Björnit ilmeisesti suorastaan tuhoaa lapsen jos sellaiseen uskaltaa lapsensa istuttaa. Kantoliinatouhu ei oikein tuntunut omalta jutulta.

Päädyimme Manducaan.
Tuntui oudolta survaista vauva sinne säkkiin, mutta eipä se siellä kitissyt, joten ilmeisesti asento ei mitenkään häirinnyt. Pienen vauvan jalathan eivät nimittäin vielä väänny oman mahani ympärille vaan jalat jäivät sinne pussin sisälle sykkyrälle. Noh, onhan se ahtaasti toki elänyt masussakin raskausaikana.
Vasta hieman vanhempana vauvan jalat levähtävät sammakkoasentoon ja jalat saa pussista esille.

Heti huomasimme, että vaikka säätömahdollisuuksia on paljon niin työlästä niitä säätöjä on vaihtaa aina kun vuoronperään mieheni kanssa reppua käytimme.
Lisäksi aivan alkuvaiheessa koin, että se raskauden jälkeinen vatsani oli tiellä.

Lopulta Manduca jäi varsin vähälle käytölle ja poikakin alkoi viihtyä pitempiä aikoja leikkimatollaan puuhailemassa ja sain aamiaisen tehtyä ja jopa syötyä sen ja sain käytettyä tähän kaikkeen kahta kättäni.

Nyt kun pojalla on ikää viisi kuukautta tulikin uusi ongelman aihe.
Ilmat paranevat ja haluaisin viettää paljon aikaa omalla pihalla kaikenlaisissa pihahommissa, mutta poikapa ei nukukaan enää mitään kolmen-neljän tunnin päikkäreitä ulkona vaunuissa vaan hyvällä tuurilla unet kestävät tunnin. 
Keksin, että nyt voisin antaa Manducalle uuden mahdollisuuden.
Muistissa oli, että säätöjä oli vaikea saada istuviksi ja olkaimet valahtavat helposti olkapäiltä pois.
Sama ongelma jatkui edelleen ja se on todella ärsyttävää. 
Säädin selässä olevan hihnan niin lyhyeksi, että nyt olkaimet pysyvät paikoillaan, mutta ei toivoakaan, että saisin sitä hihnaa enää yksistään kiinni, koska en omista kumikäsivarsia...
Eli tarvitsen mieheni apua sulkemaan kyseisen hihnan. Ei erityisen kätevää, koska joudun odottamaan, että mies tulee töistä kotiin ja sitten pääsen reppua käyttämään.

Tässä iässä poika haluaisi myöskin katsella jo maisemia ja jos naama on rutistuneena rintojani vasten niin ei siinä paljoa maisemia katsella.

Kutsun reppua myöskin seläntappajaksi.
Olo on myös kuin olisi jälleen raskaana, koska omia varpaita ei näe.
Jokaisella askeleella pelkään kaatumista. Kuinka kamalaa olisi kaatua kun lapsi on siinä repussa. 
Myönnän kyllä, että meidän pihamaa on varsin vaikeakulkuinen:

Tavallaan repun kanssa saa kyllä kaksi kättä vapaaksi, mutta oikeasti ei kumminkaan pysty tekemään kaikkia töitä. Ihan pelkässä kyykistelyssä täytyy vähän tukea lasta ja reppua toisella kädellä.
Tänään yritin myös lapioida hiekkaa kottikärryyn, ei onnistunut.
Lenkille en uskaltaisi lähteä koirien kanssa niin, että reppu on käytössä.
Ehkä jossain kauppakeskuksessa voisi sen kanssa kävellä, mutta toisaalta mielestäni juuri kaupoilla on helppoa käyttää rattaita, koska niihin saa myös sullottua ostoksia.

Seuraavaksi otin testiin lonkalla kantamisen.
Jos edessä kantaminen on selän tappaja niin tämä lonkka-asento on kaulan tappaja!

Jos ei huomioida sitä, että hihna todella sattuu aivan mielettömästi kaulaan niin lapsella ehkä oli tässä asennossa jo kivempaa, koska pystyi katselemaan maisemia.
Yllättävän paljon reppu oli toisen käden tiellä, joten olin lähes yksikätinen jälleen.

Seuraava kokeilu oli asento, jossa olkahihnat menevät ristiin selän takana.
Tällä tavalla olkaimet pysyvät todella hyvin paikoillaan, joten sikäli ihan kelvollinen tapa kantaa. Tätäkin tapaa kantaessa reppua käytetään ilman vauvatukea, joten lapsen pää on esillä repusta ja pääsee katselemaan maisemia. Se onkin hyvä juttu, mutta kun lapsi nukahtaa ja itse kumarrun niin pää retkahtaa ikävästi. 
Testin vuoksi nostin vauvatuen ylös ja pää kyllä pysyi paikoillaan, mutta oli jälleen litistynyt omaa rintaani vasten.
Yksi vaihtoehto on myös nostaa suojakangas pään yli (käytetään kun kannetaan selässä). Se ainakin vähän tukee päätä.
Tässäkin tavassa tarvitsin apua repun pukemisessa. Tosin osasyy on siinä etten tajunnut etukäteen pidentää hihnoja, jotta ne yltävät kiinni.
Pitänee vielä kokeilla uudestaan nyt kun hihnat ovat valmiiksi oikeassa pituudessa.


Viimeinen testipäivä!
Viimeiseksi jäi selässä kantaminen.
Se olikin sellainen, että sain oikeasti molemmat kädet vapaiksi ja pystyin talikolla heittelemään tunkiota traktorin kauhaan, jei!
Kun lapsi nukahti otin käyttöön päätuen, jota kuuluisi ohjeiden mukaan käyttää juurikin tässä selkäkannossa.
Jostakin ihmeen syystä lapsi alkuun kitisi selässä. Oliko asento vähän epämukava vai olisiko halunnut kumminkin nähdä minunkin kasvot. Varsin pian nukahti, joten ei se ihan kamala asento voinut olla.
Suuri ongelma tässäkin oli etten todellakaan saa itse puettua reppua. Todella todella harmi juttu.
En tiedä kuinka monta kertaa olisi harjoiteltava asiaa, jotta lähtisi sujumaan. Asiaa ei helpota sekään, että jatkuvasti lapsi painaa enemmän. On toki myös jäntevämpi eikä 
lötköpötkö, mutta ei se painokaan auta asiaa.

Tällaiset kokemukset meillä. 
En siltikään vieläkään luovuta vaan kokeilen kaikkia kantotapoja vuoronperään. Jos joku niistä muodostuisi sellaiseksi, että lapsi ja minä viihdymme ja että saan repun puettua päälle itsenäisesti ja silti turvallisesti touhuta pihamaalla. Touhuttavaa nimittäin olisi!